1 Tämän kirjan as's'at Jumala jiävi Iisussalla Hristossalla jotta näyttyä omilla käškyläisillä, mitä kohta on tulošša. Jumala työnsi oman anhelin ta hänen kautti näytti kaiken tämän käškyläiselläh Iivanalla.
2 Täššä kirjašša Iivana šanelou kaiken, mitä hiän näki. Hiän šanelou, mitä Jumala šano ta mitä Iisussa Hristossa tovisti.
3 Ošakaš on še, ken tämän kirjan toisilla lukou; ošakkahat ollah ne, ket kuullah nämä einuššuššanat ta ruatah šen mukah, mitä täh kirjah on kirjutettu. Lähellä on še aika, konša kaikki tämä tulou.
4 Iivana tervehtiy šeičentä uškojakuntua, kumpaset ollah Aasijan muakunnašša. Armuo ta rauhua teilä Häneltä, ken on, ken oli ta ken tulou, ta niiltä šeiččemeltä henkeltä, kumpaset ollah Hänen valtaistumen ieššä,
5 ta Iisussalta Hristossalta, kumpani on luotettava tovistaja. Hiän nousi enšimmäisenä kuollehista ta on muailman čuarien Halliččija! Iisussa Hristossa tykkyäy meitä ta omalla Verelläh pesi miät riähistä.
6 Hiän luati miät čuariloiksi ta Jumalan, oman Tuattoh, pappiloiksi. Hänellä kuuluu kunnivo ta valta aina ta ilmasen ijän! Amin.
7
– Kačo, Hiän tulou pilvissä!
Kaikki ihmiset nähäh Hänet,
neki, ket pissettih Hänet läpi.
Hänen tullešša voikerretah muailman kaikki kanšat.
Näin käypi. Amin.
8 «Mie olen Alfa ta Omega*, Alku ta Loppu», šanou Hospoti, Hiän, ken on, ken oli ta ken tulou, Kaikenvaltani.
9 Mie olen tiän velli Iivana. Niin kuin tiän šamoin miunki ošana ollah ahissukšet, mieki kuulun Hristossan valtakuntah ta miunki Hiän auttau keštyä. Mie jouvuin Patmos-nimisellä šuarella, šentäh kun šanelin ihmisillä Jumalan šanua ta tovissin Iisussašta Hristossašta.
10 Hospotin päivänä Henki valtasi miut, ta mie kuulin takuata lujan iänen, niin kuin ois torveh puhallettu. Še iäni šano: «Mie olen Alfa ta Omega, Enšimmäini ta Viimeni.
11 Kirjuta, mitä niät, ta työnnä kirja Aasijan muakunnan näih uškojakuntih: Efessah, Smirnah, Pergamoh, Fiatirah, Sardissah, Filadelfijah ta Laodikijah.»
12 Mie kiännyin nähäkšeni, kenen iäni miula pakajau. Kun kiännyin, nävin šeiččemen kultajalkaista lamppuo,
13 ta niijen šeiččemen lampun kešellä nävin niin kuin Ihmisen Pojan*. Hänellä piällä oli pitkä sviitka ta rinnan ympärillä kultani vyö.
14 Hänen piä ta tukat oltih valkiet niin kuin valkie villa, niin kuin lumi, ta Hänen šilmät oltih kuin tulen liekkehet.
15 Hänen jalat oltih kuin šulatuškiukuašša hehkuva vaški, ta Hänen iäni oli kuin šuurien vesien pauhu.
16 Hänellä oli oikiešša kiäššä šeiččemen tähtie. Hänen šuušta pisti miekka, molommilta puolin hyvin terotettu. Hänen näkö oli kuin kirkaš päiväni korkeimmillah.
17 Hänet nähtyö mie kuavuin Hänen jalkoih kuin kuollut. Ka Hiän laški oikien kiän miun piällä ta šano: «Elä varaja. Mie olen Enšimmäini ta Viimeni,
18 Mie elän. Mie olin kuollut, ka kačo, nyt elän ilmasen ijän, amin. Miula on kuoloman ta tuonelan avuamet.
19 Šentäh kirjuta, mitä niät: še, mitä nyt on, ta še, mitä tämän jälkeh tulou.
20 Šie nävit šeiččemen tähtie Miun oikiešša kiäššä ta šeiččemen kultajalkaista lamppuo. Niijen peitetty merkityš on tämä: šeiččemen tähtie ollah šeiččemen uškojakunnan anhelit, ta šeiččemen lamppuo, kumpaset šie nävit, ollah ne šeiččemen uškojakuntua.»
*1:8 Alfa on kreikan kielen kirjaimikon enšimmäini kirjain ta omega viimeni. *1:13 Ihmisen Poika kačo šelityštä Matv. 8:20.1 «Efessan uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Hiän, kellä on oikiešša kiäššä šeiččemen tähtie ta ken kävelöy šeiččemen kultajalkasen lampun kešellä, šanou näin:
2 Mie tiijän, mitein äijän šie ruavoit ta staraičit ta mitein keššit kaiken. Mie tiijän, jotta et voi šietyä pahoja ihmisie. Šie olet tarkkual'l'un niitä, ket šanotah iččieh apostoliloiksi, vaikka hyö ei ollaki šemmosie. Šie olet nähnyn, jotta hyö ollah valehtelijie.
3 Keštyä šie niise šuatat, olethan joutun moneh vaivah Miun nimen takie etkä ole antan periksi.
4 No šitä en šiušša hyväkšy, jotta šie et enämpi tykkyä, niin kuin enšin tykkäsit.
5 Kačo, mitein loitoš olet joutun šiitä, mimmoni olit uškoh tultuo. Jätä riähäššä elämini ta myöššy ruatamah enši ajan ruatoja. Kun et kiäntyne, Mie rutto tulen šiun luo ta šiirrän šiun lampun paikaltah.
6 Kuitenki ruat oikein šiinä, kun vihuat nikolajittojen* ruatoja, kumpasie Mie niise vihuan.
7 Kellä on korvat, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla. Šillä, ken voittau, Mie annan šyyvvä elämän puušta, mi on Jumalan satušša.’»
8 «Smirnan uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Hiän, kumpani on Enšimmäini ta Viimeni, kumpani oli kuollun, vain nousi kuollehista, šanou näin:
9 Mie tiijän šiun ruavot, ahissukšet ta mitein köyhä šie olet. Ka kuitenki šie olet pohatta! Mie tiijän, mitein šiušta paissah pahua nuo, ket šanotah iččieh jevreilöiksi. Šaatanan joukkuo hyö ollah, ei jevreilöitä!
10 Elä yhtänä varaja šitä, mitä jouvut käršimäh. Juaveli kačo panou muutomie teistä tyrmäh, jotta näkyis keštäykö tiän uško, ta työ jouvutta kymmenekši päiväkši ahissukših. Pisy ušošša kuolomah šuate, niin Mie annan šiula voiton palkakši elämän.
11 Kellä on korvat, millä kuulla, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla. Ken voittau, šillä ei tule toista kuolomua*.’»
12 «Pergamon uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Hiän, kumpasella on molommilta puolin terotettu miekka, šanou näin:
13 Mie tiijän šiun ruavot ta tiijän, jotta šie elät šielä, missä šaatanalla on valtaissuin. Kuitenki šie piet lujašti kiini Miun nimeštäni etkä ole kieltäytyn ušošta Miuh. Et ni šilloin kieltäytyn, konša Miun varma tovistaja Antippa tapettih tiän luona, šielä, missä šaatana eläy.
14 Ka kaikkie en šiušša hyväkšy: šiun luona on šemmosie, ket eletäh Valaamin opaššukšen mukah. Hiän opašti Valakilla, mitein virittyä israelilaisilla anša. Hiän opašti heitä šyömäh valehjumalilla uhrattuo lihua ta elämäh huorin.
15 Šamoin šiun joukošša on niitä, ket eletäh nikolajittojen opaššukšen mukah, kumpaista Mie vihuan.
16 Niin jotta kiänny pois riähistä! Kun et kiäntyne, Mie tulen rutto šinne ta rupien šotimah heitä vaštah šuuni miekalla.
17 Kellä on korvat, millä kuulla, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla. Ken voittau, šillä Mie annan šyötäväkši peitošša olijua taivahan mannua ta annan valkien kiven. Šiih kiveh on kirjutettu uuši nimi, kumpaista ei tunne kenkänä muu kuin šen nimen šuaja.’»
18 «Fiatiran uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Jumalan Poika, kumpasella on šilmät kuin tulen liekkehet ta kumpasen jalat ollah kuin hehkuva vaški, šanou näin:
19 Mie tiijän šiun ruavot, tiijän, mitein šie tykkyät, autat toisie, ušot ta tirpat. Viime aikoina olet ruatan vielä enämmän kuin alušša ruavoit.
20 Ka šitä en šiušša hyväkšy, jotta voit šietyä tuota naista, tuota Jesavelie, kumpani šanou iččieh Jumalan viessintuojakši. Hiän niätšen opaštau ta muanittau Miun käškyläisie elämäh huorin ta šyömäh valehjumalilla uhrattuo lihua.
21 Mie annoin hänellä aikua heittyä huoruinta, ka hiän ei tahton šitä lopettua.
22 Avoi-voi häntä! Mie kuan hänet šijalla läsimäh ta kaikilla hänen kera kiimijillä annan šuuret muokat, kun hyö ei heitettäne omie ilkeitä hommie.
23 Jesavelin lapšet Mie lyön kuolijakši. Kaikki uškojakunnat piäššäh tietämäh, jotta Mie olen Še, ken šieklou šytämet ta mielet. Mie annan jokahisella teistä hänen ruatojen mukah.
24 Ka työ muut fiatiralaiset, ket että elä tuon opaššukšen mukah ettäkä ole omakšun šaatanan šyvempie tietoja, teilä Mie šanon: mitänä uutta takkua en pane tiän kannettavakši.
25 Pitäkkyä kiini šiitä, mitä teilä on, kuni Mie en tule.
26 Še, ken voittau, še, ken loppuh šuate eläy Miun tahon mukah, šillä Mie annan vallan hallita kanšoja.
27 Hiän paimentau niitä rautasella šauvalla, hajottau ne palasiksi niin kuin šaviaštiet, niin kuin Mieki šain Tuatoltani vallan ruatua.
28 Voittajalla Mie annan huomeneštähen.
29 Kellä on korvat, millä kuulla, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla.’»
*2:6 Nikolajitat oltih uškojakunnalla vuarallini sekta. *2:11 Toista kuolomua šelitetäh tämän kirjan kohašša 20:14.1 «Sardissan uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Hiän, kellä on Jumalan šeiččemen henkie ta šeiččemen tähtie, šanou näin: Mie tiijän šiun ruavot. Šie olet elävien kirjoissa, vain šie olet kuollut.
2 Havaččauvu ta elävytä še, mi vielä on jälellä, kuni še ei kokonah kuole. Olen huomannun, jotta šiun ruavot ei olla Miun Jumalan tahon mukaset.
3 Muissa, mitein kuulit šanan ta otit šen vaštah. Tottele šitä ta kiänny pois riähistä. Kun šie et valvone, niin Mie tulen šiun luo kuin rosvo. Kopšahan šiun eteh šemmoseh aikah, mitä et voi arvata.
4 No šiula on Sardissašša kuitenki moniehie, ket ei ole pakanoitettu omie vuatteitah. Hyö šuahah kävellä Miun kera valkeissa vuatteissa, hyö ollah šen arvoset.
5 Še, ken voittau, šuau piälläh valkiet vuattiet. Mie en pyyhi hänen nimie elämänkirjašta, vain šanon häntä omakšeni Miun Tuaton ta Hänen anhelien ieššä.
6 Kellä on korvat, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla.’»
7 «Filadelfijan uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Näin pakajau Pyhä ta Tosi, Tuavitan avuamen haltija. Hänen avuamua ovie kenkänä ei šalpua eikä Hänen šalpuamua ovie kenkänä avua. Hiän šanou:
8 Mie tiijän šiun ruavot. Ieššäš on nyt avonaini ovi. Mie šen avasin, eikä kenkänä voi šitä šalvata. Šiun voimat ollah vähäset. Kuitenki šie olet elän Miun šanan mukah etkä ole konšana kieltäytyn Miun nimeštä.
9 Kačoi, Mie annan šiula väkie šaatanan sinagogašta, niitä valehtelijie, ket šanotah iččieh jevreilöiksi, vaikka ei ni olla. Mie panen hiät tulomah šiun luo ta kumartumah muah šuate šiun jalkoih. Šiitä hyö maltetah, jotta šie olet Miun valittu.
10 Šie olet tarkkah elän Miun šanan mukah ta keštän. Šentäh Mieki šuojuan šilma ta pelaššan šiut šiitä ahissukšen ajašta, mi tulou koko muailmalla ta rupieu šieklomah muan eläjie.
11 Mie tulen ruttoh. Pie kiini šiitä, mitä šiula on, jotta kenkänä ei veis šiun voiton palkkua.
12 Ken voittau, šen Mie panen pylvähäkši Miun Jumalani pyhäkotih, eikä hiän konšana lähe šieltä. Mie kirjutan häneh Jumalani nimen ta Jumalani linnan nimen. Še linna on uuši Jerusalimi, mi šolahtau taivahašta Miun Jumalani luota. Ta oman uuvven nimeni Mie niise kirjutan häneh.
13 Kellä on korvat, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla.’»
14 «Laodikijan uškojakunnan anhelilla kirjuta näin: ‘Näin šanou Amin, Še varma ta luotettava Tovistaja, kaiken Jumalan luajitun Alku:
15 Mie tiijän šiun ruavot: šie et ole kylmä etkäi kuuma. Oi kun šie oisitki kylmä tahi kuuma!
16 A šie olet hualie, et kylmä etkä kuuma, ta šentäh Mie šylen šiut pois šuuštani.
17 Šie kehut, jotta olet pohatta, olet šuurešti pohattun, et tarviče enämpi mitänä. Vain šie et hokšua, jotta oletki kurja ta raukka, köyhä, šokie ta alačoin.
18 Annan šiula neuvon: ošša Miulta tulešša puhissettuo kultua, niin pohatut. Ošša valkiet vuattiet ta pane ne piälläš, šiitä ei nävy šiun alaččoman runkon häpietä. Ošša šilmävoijetta ta voitele šilmät, niin rupiet näkömäh.
19 Jokahista, ketä Mie tykkyän, šitä kiruon ta kuritan. Šentäh jätä riähäššä elämini, elä ole hualie vain ole kuuma.
20 Mie šeison ovella ta kopissan. Kun ken kuullou Miun iänen ta avannou oven, Mie tulen hänen luo, ta myö illaissamma yheššä, Mie ta hiän.
21 Ken voittau, šen Mie annan istuo kerallani Miun valtaistumellani, niin kuin Mieki voittoni jälkeh issun Tuattoni kera Hänen valtaistumella.
22 Kellä on korvat, še kuulkah, mitä Henki šanou uškojakunnilla.’»
1 Šiitä mie kačoin ta nävin, jotta taivahan ovi oli auki. Iäni, min jo aikasempah kuulin ta mi oli niin kuin ois torveh puhallettu, šano miula: «Nouše tänne! Mie näytän šiula, mitä tämän jälkeh tulou.»
2 Šiinä šamašša Henki valtasi miut. Nävin, jotta taivahašša oli valtaissuin ta šillä valtaistumella oli Istuja.
3 Še Istuja loisti niin kuin kallehet kivet jaspis ta sardis. Valtaistumen ympärillä oli väriltäh smaragdin tapani ukonkuari.
4 Tämän valtaistumen ympärillä oli vielä kakšikymmentänellä valtaissuinta. Niillä istumašša mie nävin kakšikymmentänellä vanhinta, kumpasilla oli piällä valkiet vuattiet ta piäššä kultaset venčat.
5 Piävaltaistumešta lenti tuleniskuja ta kuulu ukkosen jyryö. Šen ieššä palo šeiččemen lamppuo, Jumalan šeiččemen henkie,
6 ta šen ieššä oli niin kuin lasini, hrustallin tavoin kimaltelija meri. Valtaistumen ieššä ta ympärillä oli nellä olijua, kumpaset ieštä ta takuata oltih täytenäh välähtelijie šilmie.
7 Yksi niistä muissutti leijonua, toini nuorta härkyä, kolmannella oli näkö kuin ihmisellä, ta nelläš oli lentävän kotkan moini.
8 Kaikilla näillä nellällä olijalla oli kuuši šiipie, kumpaset šiämeštä päin oltih täytenäh välähtelijie šilmie. Ne nellä olijua ei levähellä, yötä päivyä ne šanotah:
– Pyhä, pyhä, pyhä
on Hospoti Jumala, Kaikenvaltani!
Hiän oli, Hiän on ta Hiän tulou.
9 Nuo nellä olijua ylennetäh, kunnivoitetah ta kiitetäh Häntä, ken istuu valtaistumella ta eläy aina ta ilmasen ijän.
10 Konša hyö näin ruatah, šilloin kakšikymmentänellä vanhinta heittäyvytäh muah Hänen valtaistumen eteh ta kumarretah Hänellä, ken eläy aina ta ilmasen ijän. Hyö pannah omat venčat valtaistumen eteh näijen šanojen kera:
11
– Hospoti, Šie olet šen arvoni,
jotta Šilma ylennetäh ta kunnivoitetah
ta Šiula annetah valta,
šentäh kun Šie olet luatin kaiken.
Kaikki, mi on olomašša,
on Šiun tahošta luajittu.
1 Mie nävin, jotta valtaistumella Istujan oikiešša kiäššä oli kirjakiärö. Še oli kirjutettu täyteh molommin puolin ta šalvattu šeiččemellä pečatilla.
2 Ta mie nävin väkövän anhelin, kumpani kyšy lujalla iänellä: «Ken on šen arvoni, jotta voipi avata tämän kirjan ta murentua šen pečatit?»
3 Vain ei ollun ketänä, ei taivahašša, ei muan piällä eikä muan alla, ken ois voinun avata kirjan ta kaččuo šen šiämeh.
4 Mie itin äijälti, kun ei löytyn ketänä, ken ois ollun šen arvoni, jotta vois avata šen kirjan, lukie šitä tahi hoti kaččuo šen šiämeh.
5 Šiitä yksi vanhimmista šano miula: «Elä ite. Juutan heimon Leijona, Tuavitan Juuri, on voittan! Hiän avuau tämän kirjan ta murentau kaikki šeiččemen pečattie.»
6 Ta Mie nävin, jotta valtaistumen ta nellän olijan ieššä, vanhimpien kešeššä šeiso Vuonna. Še oli niin kuin ois tapettu. Šillä oli šeiččemen šarvie ta šeiččemen šilmyä – ne Jumalan šeiččemen henkie, mit oli työnnetty joka paikkah muan piällä.
7 Še aštu lähemmäkši ta otti kirjan valtaistumella Istujan oikiešta kiäštä.
8 Konša Vuonna otti kirjan, ne nellä olijua ta kakšikymmentänellä vanhinta heittäyvyttih Hänen eteh. Vanhimmilla oli kaikilla arfat ta kultamal'l'at täytenäh kuajintašavuo, še šavu on pyhien malittuja.
9 Hyö laulettih uuši laulu:
– Šie olet šen arvoni, jotta voit ottua kirjan
ta avata šen pečatit,
šentäh kun Šiut tapettih.
Šie omalla Verelläš oššit miät Jumalalla
kaikista heimoista, kaikista kielistä,
kanšoista ta maista.
10 Šie luajit meistä čuarija ta pappija miän Jumalalla
ta myö rupiemma halliččomah muan piällä.
11 Valtaistumen, nellän olijan ta vanhimpien ympärillä nävin šuuren joukon anhelija ta kuulin heijän iänen. Heitä oli lukomatoin miärä, kymmenentuhatta kertua kymmenentuhatta ta tuhat kertua tuhat.
12 Hyö šanottih lujalla iänellä:
– Vuonna, mi oli tapettu,
on šen arvoni, jotta šuaha valta,
pohasvo, viisahuš ta voima.
Hiän on šen arvoni, jotta Häntä kunnivoitetah,
ylennetäh ta kiitetäh.
13 Ta mie kuulin, jotta kaikki, ket eletäh taivahašša, muan piällä, muan alla ta mereššä – kaikki mitä niissä on – šanottih:
– Hänellä, ken istuu valtaistumella,
Hänellä ta Vuonnalla kuuluu kiitoš, kunnivo,
jumalallini valo ta valta
aina ta ilmasen ijän.
14 Ne nellä olijua šanottih: «Amin», ta kakšikymmentänellä vanhinta heittäyvyttih muah ta kumarrettih Hänellä, ken eläy aina ta ilmasen ijän.
1 Mie nävin, jotta Vuonna avasi enšimmäisen šeiččemeštä pečatista. Mie kuulin, kun yksi nelläštä olijašta pakasi. Hänen iäni oli kuin ukkosen jyry, ta hiän šano: «Tule ta kačo!»
2 Ta šiinä šamašša nävin valkien heposen, ta šen šeläššä istujalla oli jouši. Hänellä annettih venčča, ta voittajana hiän läksi šuamah uušie voittoja.
3 Vuonna avasi toisen pečatin. Mie kuulin, kun toini olija šano: «Tule ta kačo!»
4 Nyt tuli toini heponi, tulenruškie. Šen šeläššä istujalla annettih valta viijä rauha muan piältä ta panna ihmiset tappamah toini toisie. Hänellä annettih šuuri miekka.
5 Vuonna avasi kolmannen pečatin. Mie kuulin, kun kolmaš olija šano: «Tule ta kačo!» Šiinä šamašša nävin muššan heposen. Šen šeläššä istujalla oltih kiäššä viessat.
6 Mie kuulin iänen. Še niin kuin ois tullun noijen nellän olijan joukošta ta šano: «Mitta vehnyä dinarilla*, osrua kolme mittua. Šiemenvoita ta viinua elä pilua.»
7 Vuonna avasi nellännen pečatin. Mie kuulin, kun nelläš olija šano: «Tule ta kačo!»
8 Šiinä šamašša nävin tuhkanharmuan heposen. Šen šeläššä istuja oli nimeltäh Šurma, ta šen jäleššä tuli Tuonela. Račaštajalla annettih valta nellänteh ošah muata. Še šai tappua ihmisie miekalla, nälällä, tarttuvalla tauvilla ta jättyä heitä villipetojen kynših.
9 Vuonna avasi viijennen pečatin. Mie nävin alttarin alla niijen henket, kenet oli tapettu Jumalan šanan vuokši ta šen vuokši, kun hyö tovissettih omašta ušošta.
10 Hyö karjuttih lujalla iänellä: «Pitältikö mänöy, Valtijaš, Šie Pyhä ta Tosi, ennein kuin piet suutun ta makšat miän vereštä muan eläjillä?»
11 Šiitä heilä jokahisella annettih valkie vuate ta käšettih vuottua rauhašša vielä kotvani, kuni heitä ta heijän vellijä, šamah tapah šurmattuja Jumalan käškyläisie, ois täyši luku.
12 Mie nävin, mitein Vuonna avasi kuuvvennen pečatin. Mua järähteli, päiväni pimeni muššakši niin kuin šuruvuate, ta kuu muuttu verenruškiekši.
13 Taivahan tähet kirvottih muah, niin kuin smokvat tiputah puušta, kun myršky šitä puistau.
14 Taivaš kato näkyvistä kuin kirjakiärö, kumpani kiäritäh rullah, ta kaikki vuarat ta šuaret šiirryttih šijoiltah.
15 Muan čuarit, korkiearvoset miehet ta šotajoukkojen johtajat, pohatat ta mahtavat miehet ta kaikki muut, niin orjat kuin omavaltaset, peittäyvyttih kallivokoloih ta vuarojen notkoloih.
16 Hyö karjuttih vuaroilla ta kallivoilla: «Kuatukkua meilä piällä, peittäkkyä miät valtaistumella Istujan šilmistä ta Vuonnan vihašta!
17 Hänen vihan šuuri päivä tuli – kenpä voit šen keštyä?»
*6:6 Tämän einuššukšen mukah dinarilla, yhen päivän tienestillä, šuau yhen mitan vehnyä. Še on yhen ihmisen päivä-annoš.1 Tämän jälkeh nävin nellä anhelie. Hyö šeisottih muan nelläššä čupušša ta pijäteltih muan nellyä tuulta, jotta ei tuulis yli muan ta meren eikä yhtehkänä puuh.
2 Nävin vielä yhen anhelin, kumpani nousi päivännoušušta päin ta kanto elävän Jumalan pečattie. Hiän karju kovalla iänellä noilla nellällä anhelilla, kumpasilla oli annettu valta hävittyä muata ta mertä. Hiän šano:
3 «Elkyä hävittäkkyä muata, elkyä mertä elkyäkä puita, ennein kuin painamma pečatin miän Jumalan käškyläisien oččah».
4 Mie kuulin pečatilla merkittyjen luvun. Pečatin šai šatanelläkymmentänellätuhatta, ta heitä oli kaikista Israelin heimoista:
5 Juutan heimošta šai pečatin kakšitoistatuhatta, Ruviman heimošta – niise kakšitoistatuhatta, Gadan heimošta – kakšitoistatuhatta,
6 Asirin heimošta – kakšitoistatuhatta, Neffalimin heimošta – kakšitoistatuhatta, Manassijan heimošta – kakšitoistatuhatta,
7 Simeonin heimošta – kakšitoistatuhatta, Leevin heimošta – kakšitoistatuhatta, Issaharin heimošta – kakšitoistatuhatta,
8 Savulonin heimošta – kakšitoistatuhatta, Joosefin heimošta – kakšitoistatuhatta ta Veniaminin heimošta – kakšitoistatuhatta.
9 Tämän jälkeh nävin šuuren rahvašjoukon, niin šuuren, jotta kenkänä ei šuattan šitä lukie. Šiinä oli ihmisie kaikista maista, kaikista kanšoista ta heimoista, ta kaikista kielistä. Hyö šeisottih valtaistumen ta Vuonnan ieššä valkeissa vuatteissa, ta käsissä heilä oli pal'manokšie.
10 Hyö karjuttih lujalla iänellä:
– Pelaššukšen tuou miän Jumala,
Hiän, kumpani istuu valtaistumella,
Hiän ta Vuonna!
11 Kaikki anhelit šeisottih valtaistumen, vanhimpien ta nellän olijan ympärillä. Hyö heittäyvyttih očin valtaistumen eteh, kumarrettih Jumalalla
12 ta šanottih:
– Amin.
Miän Jumalalla kuuluu kiitoš, jumalallini valo,
viisahuš ta passipot,
kunnivo, valta ta voima
aina ta ilmasen ijän!
Amin.
13 Yksi vanhimmista kyšy miulta: «Ketä nämä valkievuattehiset ollah? Mistä hyö on tultu?»
14 Mie vaštasin hänellä: «Tuattosen, šie šen tiijät». Hiän šano miula:
– Nämä on piäšty šuurešta ahissukšešta.
Hyö peštih omat vuattiet
ta valotettih ne Vuonnan Vereššä.
15 Šentäh hyö ollah Jumalan valtaistumen ieššä
ta sluušitah Hänellä Hänen pyhäkojissa yötä päivyä.
A Hiän, kumpani istuu valtaistumella,
eläy hiän kera.
16 Hyö ei enämpi tiijetä näläštä, ei janošta,
heitä ei enämpi polta päiväni eikä puahtava helle.
17 Vuonna, kumpani on valtaistumen ieššä,
pitäy heistä huolta ta viey hiät elämän vejen hetteillä,
ta Jumala pyyhkiy heijän šilmistä kaikki kyynälet.
1 Konša Vuonna avasi šeiččemennen pečatin, taivahašša tuli hil'l'aista. Šitä kešti puolisen tuntie.
2 Mie nävin, jotta niillä šeiččemellä anhelilla, mit šeisottih Jumalan ieššä, annettih šeiččemen torvie.
3 Šiitä tuli vielä yksi anheli, še ašettu alttarin eteh kultani kuatelničča kiäššäh. Hänellä annettih äijän luatanua, jotta hiän panis šen luatanan yheššä Jumalan rahvahan malittujen kera kultasella alttarilla, mi oli valtaistumen ieššä.
4 Luatanan šavu nousi anhelin kiäštä Jumalan eteh yheššä Jumalan rahvahan malittujen kera.
5 Anheli otti kuatelničan, täytti šen alttarin tulella ta loi tulen alaš muan piällä. Ukkoni jyräsi, tulta iski ta mua järähteli.
6 Ne šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen torvie, varuštauvuttih puhaltamah torviloih.
7 Enšimmäini anheli puhalti torveh. Šilloin tuli ruahta ta tulta ta niijen šejašša vertä, ta ne piekšettih muata. Kolmaš oša puista palo ta kaikki vihanta heinä palo.
8 Toini anheli puhalti torveh. Mereh lykättih mi lienöy, mi oli kuin šuuri palaja vuara. Kolmaš oša mereštä muuttu verekši,
9 kolmaš oša mereššä eläjistä kuoli ta kolmaš oša laivoista upposi.
10 Kolmaš anheli puhalti torveh. Šilloin taivahašta kirposi šuuri tähti, mi oli tulešša. Še täytti kolmannen ošan virroista ta hetteistä.
11 Tähen nimi oli Karkieheinä. Kolmanneš vesistä muuttu karkiekši kuin karkieheinä. Monet ihmiset kuoltih veještä, šentäh kun še oli tullun karkiekši.
12 Nelläš anheli puhalti torveh. Šilloin kolmanneš päiväseštä, kolmanneš kuušta ta kolmanneš tähtilöistä šammu, niin jotta kolmanneš niijen valošta pimeni. Päivä muuttu kolmaš ošua himmiemmäkši, ta šamoin pimeni yö.
13 Šiitä nävin yhen anhelin, kumpani lenti korkiella taivahan luašša. Mie kuulin, mitein še karju lujalla iänellä: «Kor'ahiset ne, ket eletäh muan piällä! Vielä kuuluu torvien iäni, vielä kolme anhelie puhaltau torveh.»
1 Viiješ anheli puhalti torveh. Šilloin mie nävin, jotta taivahašta oli kirvonnun muah tähti. Tähellä annettih pohjattoman kaivon avuan,
2 ta še avasi tuon pohjattoman kaivon. Kaivošta nousi šavuo niin kuin šuurešta kiukuašta, ta šavu pimenti päiväsen ta ilman.
3 Šavušta levisi muan piällä rašvakattija, ta niillä annettih šama valta kuin on skorpioniloilla muan piällä.
4 Rašvakattiloilla šanottih, jotta niijen ei šua pilata muan heinyä eikä mitänä vihantua eikä yhtänä puuta. Ne šuatih valta muokata vain niitä ihmisie, kellä ei ole očašša Jumalan pečattie.
5 Heitäki rašvakatit ei šuatu tappua, vain piinata viisi kuuta. Tuška, min ne ihmisellä tuuvvah, on šamanmoini kuin skorpionin pisson tuška.
6 Niinä päivinä ihmiset ečitäh šurmua, ka ei löyvetä. Heijän himottais kuolla, vain kuoloma pakenou heistä.
7 Rašvakatit oltih šotah varuššettujen heposien näköset. Niillä oli piäššä kullanväriset venčat. Niijen nuamat oltih kuin ihmisen näkö,
8 ta niillä oli pitkä tukka niin kuin naisilla. Niijen hampahat oltih kuin leijonan hampahat.
9 Niillä oli rintašuojat, mit oltih kuin rautua. Niijen šiivistä läksi šemmoni jymineh kuin šotakärryistä, kumpasie monet heposet vejetäh täyttä laukkua.
10 Niillä oli häntä ta hännäššä pissin niin kuin skorpioniloilla. Niillä oli valta kiušata ihmisie viisi kuuta.
11 Niijen čuarina oli pohjattoman kaivon anheli, šen jevreinkielini nimi on Avaddon, kreikankielini Apollion*.
12 Enšimmäiseštä kor'ašta piäsimä. No šen jälkeh tulou vielä kakši kor'ua.
13 Kuuvveš anheli puhalti torveh. Jumalan ieššä oli kultani alttari, ta mie kuulin iänen, mi tuli šen alttarin nelläštä šarvešta.
14 Še iäni pakasi kuuvvennella anhelilla, mi šoitti torvie. Še šano näin: «Piäššä irti ne nellä anhelie, kumpaset ollah rauvoissa šuuren Jefrat-joven rannalla».
15 Niin piäššettih irti ne nellä anhelie, kumpaset oltih valmehina tätä tuntie, päivyä, kuuta ta vuotta vaššen: niijen piti šurmata kolmaš oša kaikista ihmisistä.
16 Niillä oli raččuväkie kakšikymmentätuhatta kertua kymmenentuhatta mieštä; mie kuulin heijän luvun.
17 Mie nävin, jotta heposet ta račaštajat oltih tämmösie: račaštajilla oli tuliruškiet, šavunšiniset ta rikinkeltaset rintašuojat. A heposilla oli kuin leijonan piä ta niijen šuušta tuli tulta, šavuo ta rikin kačkuo.
18 Näih kolmeh vahinkoh – tuleh, šavuh ta rikin kačkuh, kumpasie heposien šuušta tuli – kuoli kolmaš oša ihmisistä.
19 Heposien voima oli niijen šuušša ta hännäššä. Hännät oltih kuin myrkkymavot, ta niillä oli piät, kumpasilla ne ruattih ihmisillä pahua.
20 Loppuset ihmiset, mit ei kuoltu näih vahinkoih, ei kuitenki kiännytty pois omien käsien luajokšista. Hyö entiselläh kumarrettih piessoilla ta valehjumalilla, mit hyö oli luajittu kullašta, hopiešta, vašešta, kiveštä ta puušta. Ne ei voija nähä, ei kuulla, ei kävellä.
21 Hyö ei kiännytty riähistä, ei heitetty ihmisien tappamista, ei tietovuintua, ei huorin elämistä, ei varaštamista.
*9:11 Jevreinkielini nimi Avaddon merkiččöy «häviemini» ta kreikankielini Apollion merkiččöy «hävittäjä».1 Šiitä mie tuaš nävin uuvven, väkövän anhelin, kumpani laškeutu taivahašta. Hänellä vuattiena oli pilvi ta hänen piän piällä oli ukonkuari. Hänen näkö oli kuin päiväni ta hänen jalat kuin tulipaččahat.
2 Kiäššä hänellä oli pieni avattu kirjakiärö. Hiän laški oikien jalan meren piällä, vašemen mualla.
3 Hiän karjahti lujalla iänellä, niin kuin leijona ois ärjyn. Kušša hiän karjahti, šeiččemen ukkoista pakasi jyräkällä iänellä.
4 Kun nämä šeiččemen ukkoista oli jyrissen paistu, mie rupesin kirjuttamah. Ka šiitä kuulin taivahašta iänen, mi šano miula: «Pie peitošša še, mitä šeiččemen ukkoista pakasi. Elä kirjuta šitä muistih.»
5 Anheli, kumpasen nävin šeisomašša meren ta muan piällä, nošti kiän taivašta kohti.
6 Hiän pošiutu Šen nimellä, ken eläy ilmasen ijän, Šen, ken luati taivahan, muan ta meren ta kaiken, mitä niissä on. Hiän šano näin: «Aika on lopušša.
7 Tulou päivä, konša šeiččemeš anheli noštau oman torven ta puhaltau šiih. Šilloin käy toteh Jumalan peitošša pietty meininki. Tapahtuu juuri niin, kuin Hiän ilmotti omilla käškyläisilläh, Jumalan viessintuojilla.»
8 Iäni, kumpasen mie jo aikasempah kuulin taivahašta, rupesi tuaš pakajamah miula ta šano: «Mäne tuon anhelin luo, mi šeisou meren ta muan piällä, ta ota avattu kirjakiärö hänen kiäštä».
9 Mie mänin anhelin luo ta šanoin hänellä: «Anna kiärö miula». Hiän vaštasi: «Ota ta šyö še. Še on karkie vačaššaš, vain šuuššaš še maistuu makielta kuin mesi.»
10 Mie otin kiärön anhelin kiäštä ta šöin šen. Še maistu miun šuušša makielta kuin mesi, ka konša šöin šen, vačašša tuntu karkielta.
11 Hiän šano miula: «Tuaš šiun pitäy einuštua, mitä tulou muailman kanšoilla, mailla, kielillä ta čuariloilla».
1 Šiitä miula annettih mittapuu, mi oli kuin keppi, ta miula šanottih: «Mäne ta mittua Jumalan pyhäkoti ta alttari ta luve ne, ketä šielä on moliutumašša.
2 Jumalankojin ulkopiha jätä kuitenki mittuamatta, šentäh kun še on annettu vierahilla kanšoilla. Ne tallotah pyhyä linnua nelläkymmentäkakši kuukautta.
3 Mie työnnän kakši omua tovistajua. Värččivuattiet piälläh hyö šanellah Miun šanua tuhat kakšišatua kuušikymmentä päivyä.»
4 Nämä tovistajat ollah kakši voipuuta ta kakši lamppuo, mit šeisotah muan Hospotin ieššä.
5 Kun ken tahtonou ruatua heilä pahua, niin hiän šuušta lähtöy tuli, mi nielöy hiän viholliset. Näin kuolou jokahini, ken tahtou ruatua heilä pahua.
6 Heilä on valta šalvata taivaš, niin jotta mualla ei vihmu niinä päivinä, konša hyö šanellah Jumalan šanua. Šamoin heilä on valta muuttua vejet verekši ta työntyä mualla kaikenmoista vahinkuo, konša vain tahottaneh.
7 Konša nämä kakši tovistajua lopetetah oma ruato, noušou pohjattomašta kaivošta svieri. Še rupieu šotimah heitä vaštah, voittau hiät ta tappau hiät.
8 Heijän ruumehet še jättäy šuuren linnan pihalla. Jumalan viessintuojien pakinoissa šitä linnua kučutah Sodomiksi ta Jegiptiksi. Šielä heijän Hospoti oli ristihnuaklittu.
9 Kolme ta puoli päivyä käy ihmisie eri kanšoista, heimoista, kielistä ta maista kaččelomašša heijän ruumehie, eikä niitä anneta hauvata.
10 Muan eläjät iluol'l'ah heijän kuolomašta. Hyö pietäh piiruja ta työnnetäh toini toisillah lahjoja, šentäh kun nuo kakši Jumalan viessintuojua pahoin vaivattih muan eläjie.
11 No noijen kolmen ta puolen päivän piäštä tuli viessintuojih elämän henki, min Jumala oli työntän, ta hyö nouštih jaloillah. Šuuri varuu valtasi kaikki ne, ket nähtih še.
12 Hyö kuultih, jotta taivahašta karjuttih lujalla iänellä: «Nouškua tänne!» Šiitä viessintuojat nouštih pilven kantamina taivahah, ta heijän viholliset nähtih še.
13 Šiinä šamašša tuli ankara muanjärissyš. Kymmeneš oša linnašta šortu, ta järissykšeššä kuoli šeiččementuhatta ihmistä. Muut vareuvuttih ta taivuttih kunnivoittamah taivahan Jumalua.
14 Toini kor'a mäni. Ka kolmaš tulou rutto.
15 Šeiččemeš anheli puhalti torveh. Taivahašša kajahti monien iänien karjeh:
– Koko muailma tuli nyt miän Hospotin
ta Hänen Hristossan valtakunnakši.
Hiän halliččou aina ta ilmasen ijän.
16 Šiitä ne kakšikymmentänellä vanhinta, mit issuttih Jumalan ieššä omilla valtaistumilla, heittäyvyttih očin muah, kumarrettih Jumalalla
17 ta šanottih näin:
– Myö kiitämmä Šilma,
Hospoti Jumala, Kaikenvaltani,
Šilma, kumpani olet, kumpani olit ta kumpani tulet!
Šie panit liikkehellä oman šuuren voimaš
ta otit vallan omih käsih.
18 Kanšat ollah vihan vallašša,
ka nyt on Šiun vihan aika.
Tuli aika suutie kuollehet,
aika antua palkka Šiun käškyläisillä, Jumalan viessintuojilla,
ta kaikilla pyhillä,
kaikilla, ket varatah Šiun nimie,
pienillä ta šuurilla.
On aika hävittyä ne,
ket hävitetäh muata.
19 Taivahašša avattih Jumalan pyhäkoti, niin jotta näkyvih tuli Šopimukšen lipaš, kumpani oli jumalankojissa. Tulta iski, ukkoni jyräsi, mua järähteli ta oli šuuri ruahmyršky.
1 Taivahalla näky šuuri merkki: naini, kumpasella oli vuattiena päiväni, kuu jalkojen alla ta piän piällä kaheštatoista täheštä luajittu venčča.
2 Hiän oli pakšuna ta karju tušissah lapšenšuajan vaivoissa.
3 Taivahalla näky vielä toini merkki: šuuri tulenruškie drakoni, kumpasella oli šeiččemen piätä ta kymmenen šarvie ta korona kaikissa šeiččemeššä piäššä.
4 Hännälläh še pyyhälti pois kolmannen ošan taivahan tähtilöistä ta luuvva vinnasi ne muah. Drakoni ašettu laštašuajan naisen eteh, jotta nielaissa lapši, šamašša kun še šyntyy.
5 Naini šai lapšen, pojan, kumpani rupieu paimentamah muailman kanšoja rautasella šauvalla. Šiitä lapši temmattih Jumalan ta Hänen valtaistumen luo,
6 a naini pakeni tyhjäh muah. Šinne Jumala varušti hänellä paikan, missä häntä šyötetäh tuhat kakšišatua kuušikymmentä päivyä.
7 Taivahašša alko šota. Ylianheli Mihail ta hänen anhelit nouštih šotimah drakonie vaštah. Drakoni omien anhelien kera kyllä vaššušti,
8 ka ei šuattan pityä puolieh. Šillä ta šen anheliloilla enämpi ei ollun šijua taivahašša.
9 Šuuri drakoni, tuo muinehien aikojen kiärmis, kumpaista kučutah juaveliksi ta šaatanakši, tuo koko ihmiskunnan ekšyttäjä, luotih muan piällä. Ta hänen kera luotih alaš hänen anhelit.
10 Mie kuulin, jotta taivahašša šanottih lujalla iänellä näin:
– Nyt on pelaššuš tullun,
miän Jumalalla on valtakunta ta voima
ta Hänen Hristossalla valta.
Nyt on viärittäjä heitetty alaš,
juaveli, ken miän Jumalan ieššä
viäritti miän vellijä yötä päivyä.
11 Miän vellet voitettih še.
Vuonnan Veri ta heijän antama tovissuš
Iisussašta Hristossašta
tuotih heilä voitto.
Hyö ei šaleitu omua henkieh,
kun oltih valmehet vaikka kuolla.
12 Šentäh pitäkkyä iluo, taivahat
ta työ taivahien eläjät!
No kor'a teilä, muan ta meren eläjät!
Juaveli laškeutu tiän luo
šuuren vihan vallašša, še niätšen tietäy,
jotta hänellä jäi vain vähän aikua.
13 Konša drakoni huomasi, jotta hänet on heitetty mualla, še alko ajella naista, kumpani oli šuanun pojan.
14 Naisella annettih šuuren kotkan šiivet, jotta hiän lentäis rahvahattomah muah, hänellä varuššettuh paikkah. Šielä hiän on šuojašša kiärmeheštä, ta šielä häneštä pietäh huolta vuosi, kakši vuotta ta vielä puoli vuotta.
15 Kiärmis šylki keroštah naisen peräh vesivirran, jotta virta veis hänet männeššäh,
16 ka mua autto naista. Še avasi oman šuun ta nielasi virran, kumpasen drakoni oli šylken keroštah.
17 Šiitä drakonin viha ylty, ta še läksi šotimah naisen toisie lapšie vaštah, niitä, ket eletäh Jumalan käškyjen mukah ta tovissetah Iisussašta Hristossašta.
1 Mie šeisatuin meren rannalla ta nävin, mitein mereštä nousi svieri. Šillä oli kymmenen šarvie ta šeiččemen piätä. Kaikissa kymmeneššä šarvešša oli korona ta jokahiseh piäh oli kirjutettu Jumalua ivuaja nimi.
2 Svieri, kumpasen nävin, muissutti leopartie, no jalat šillä oltih kuin kontiella ta šen turpa oli kuin leijonan turpa. Drakoni anto šillä oman voimah ta valtaistumeh ta šuuren vallan.
3 Mie nävin, jotta yksi svierin päistä niin kuin ois šuanun šurmaniskun, ka huava oli parennun. Koko muailma ihmetteli svierie ta läksi šen jälkeh, ta kaikin kumarrettih drakonilla, kumpani anto svierillä šemmosen vallan.
4 Svierillä hyö niise kumarrettih ta šanottih näin:
– Ken on tämän svierin vertani,
ken voit šotie šitä vaštah?
5 Svierillä oli annettu šuu, kumpani ivuali Jumalua ta pakasi ylpiešti. Še šai tämän vallan nellänkymmenenkahen kuun ajakši.
6 Niin še avasi šuun ta alko paissa pahoja Jumalašta. Še ivuali Jumalan nimie ta Hänen elošijua ta niitä, ket eletäh taivahašša.
7 Šillä annettih vieläi valta šotie pyhie vaštah ta voittua hiät, ta niin šen valtah annettih kaikki heimot, kanšat, kielet ta muat.
8 Kaikki muan eläjät kumarretah šillä – kaikki ne, kenen nimie muailman luatimisešta alkuan ei ole kirjutettu tapetun Vuonnan elämänkirjah.
9 Kellä on korvat, še kuulkah:
10
– Ken panou toisie tyrmäh,
še iče joutuu tyrmäh.
Ken toisie tappau miekalla,
še iče miekalla tapetah.
Nyt pyhiltä kyšytäh keštämistä ta uškuo.
11 Šiitä mie nävin, mitein toini svieri nousi muan šiämeštä. Šillä oli kakši šarvie, kuin vuonnan šarvet, ta še pakasi kuin drakoni.
12 Še käyttäy enšimmäisen svierin puolešta šen koko valtua. Še panou muan ta šen eläjät kumartamah enšimmäisellä svierillä, šillä, kumpasen kuolinhuava oli parennun.
13 Še luatiu šuurie merkkiruatoja, šuau tulenki lyömäh taivahašta muah ihmisien šilmissä.
14 Niillä merkkiruatoloilla, kumpasie šillä on valta luatie enšimmäisen svierin nimissä, še muanittau viäräh kaikki muan eläjät. Še käšköy heijän luatie pačaškuvan enšimmäiseštä svieristä, kumpaista isettih miekalla ta kumpani virkosi henkih.
15 Še šai vallan antua enšimmäisen svierin pačaškuvalla henken, niin jotta še pačaškuva šuatto paissa. Še šai vieläi vallan tappua kaikki, ket ei kumarreta šillä pačaškuvalla.
16 Še pakottau kaikki, pienet ta šuuret, pohatat ta köyhät, omalla vallalla eläjät ta orjat, jotta hyö otettais oikieh käteh tahi oččah merkki.
17 Kellänä ei ole valtua oštua eikä myyvvä mitänä, kun hänellä ei olle tätä svierin merkkie, tahi svierin nimie tahi šen nimen numeroarvuo*.
18 Täššä vuajitah viisahutta. Še, ken malttau, laškekkah svierin nimen numeroarvon: še on eryähän ihmisen numeroarvo, ta še numeroarvo on kuušišatua kuušikymmentäkuuši.
*13:17 Kreikan ta jevrein kielien kirjaimilla on numeroarvo. Esimerkiksi kreikan i-kirjaimella on arvo 10, s-kirjaimella arvo 200 ta o-kirjaimella arvo 70. Šanan tahi nimen numeroarvo šuahah, kun kaikki numerot lašetah yhteh.1 Šiitä nävin tämän: Vuonna šeiso Siijonin vuaralla. Hänen kera oli šatanelläkymmentänellätuhatta ihmistä, kumpasien oččah oli kirjutettu Hänen Tuaton nimi.
2 Mie kuulin taivahašta iänen, mi oli kuin šuurien vesien pauhu ta kuin ukkosen jyry. Še iäni, min kuulin, oli vielä kuin arfanšoittajat ois šoitettu omilla arfoilla.
3 Valtaistumen ieššä ta nellän olijan ta vanhimpien ieššä laulettih uutta lauluo. Šitä lauluo ei voinun opaštuo kenkänä muu kuin nuo šatanelläkymmentänellätuhatta, ket on pelaššettu muan piältä.
4 Hyö ollah niitä, ket ei ole pakanoitettu iččieh naisien kera, vain on pisytty puhtahina kuin neiččyöt. Hyö kuletah Vuonnalla jälkeh, mänkäh hiän minne hyväh. Hiät on enšimmäisenä pelaššettu ihmisien joukošta Jumalalla ta Vuonnalla.
5 Valehta heijän šuušta ei ole kuultu, hyö ollah puhtahie ta vijattomie Jumalan valtaistumen ieššä.
6 Mie nävin tuaš uuvven anhelin, kumpani lenti korkiella taivahan luašša. Hänen ruatona oli šanella Hyvyä Viestie muan eläjillä, kaikilla kanšoilla, heimoilla, kielillä ta mailla.
7 Hiän šano lujalla iänellä: «Varakkua Jumalua ta kunnivoittakkua Häntä, Hänen suutun aika tuli! Kumartakkua Häntä, ken on luatin taivahan, muan ta meren ta hettiet.»
8 Hänen jäleššä tuli toini anheli, kumpani šano: «Kuatu, kuatu šuuri Vaviloni, tuo huora, kumpani muanitti kaikki kanšat juomah vihan viinua».
9 Näijen kahen anhelin jäleššä tuli vielä kolmaš, kumpani šano lujalla iänellä: «Ken kumartau svierillä ta šen pačaškuvalla ta ottau oččah tahi käteh šen merkin,
10 še joutuu juomah Jumalan vihan viinua. Šitä viinua ei ole laimennettu, vain kuattu šilläh Jumalan vihan mal'l'ah. Šitä ihmistä kivutetah tulešša ta rikin kačkušša pyhien anhelien ta Vuonnan ieššä.
11 Tulešta, mi ihmisie kivuttau, noušou šavu aina ta ilmasen ijän. Heilä ei ole yön, ei päivän lepuo – ei niillä, ket kumarretah svierillä ta šen pačaškuvalla, eikä kellänä, ken ottau svierin nimen merkikseh.
12 Täššä kyšytäh pyhiltä keštämistä, niiltä, ket eletäh Jumalan käškyjen mukah ta ušotah Iisussah.»
13 Mie kuulin taivahašta iänen, kumpani šano: «Kirjuta: Ošakkahat ollah ne, ket täštä alkuan kuollah Hospotin omina. Hyö ollah ošakkahie, šanou Henki. Hyö šuahah levähellä omista vaivoista, šentäh kun heijän ruavot matatah heijän peräššä.»
14 Šen jälkeh nävin tämän: Oli valkie pilvi, ta pilven piällä istu ken lienöy Ihmisen Pojan näköni. Hänellä oli piäššä kultani venčča ta kiäššä terävä čirppi.
15 Jumalankojista tuli vielä yksi anheli ta lujalla iänellä karju pilven piällä Istujalla näin: «Pane čirppi ruatamah ta leikkua, nyt on vil'l'ankorjuun aika. Muan elo on kypšyn korjattavakši.»
16 Šilloin pilvellä Istuja työnsi oman čirpin muan piällä, ta niin oli muan elo korjattu.
17 Taivahan jumalankojista tuli tuaš yksi anheli, ta hänelläki oli terävä čirppi.
18 Jumalankojin alttarista tuli anheli, še, kumpasen vallašša on tuli. Hiän karju lujah šillä anhelilla, kumpasella oli terävä čirppi: «Pane terävä čirppis ruatoh ta korjua marjarypälehet muan viinasatušta. Marjat on jo kypšytty.»
19 Šiitä anheli työnsi oman čirpin muan piällä, leikkasi rypälehet muan viinasatušta ta lykkäsi marjat šuureh pušerrušaltahah, Jumalan vihan pušerrušaltahah.
20 Marjat tallattih altahašša linnan ulkopuolella, ta altahašta valu vertä. Šitä vertä oli niin äijän, jotta še vielä tuhannen kuuvvenšuan stadie-mitan* piäššä nousi heposen turpah šuate.
*14:20 Stadie kačo šelityštä Iiv. 6:19.1 Mie nävin tuaš taivahalla šuuren ta kummallisen merkin: šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen vahinkuo. Nämä vahinkot oltih viimeset, niih tyhjeni Jumalan viha.
2 Mie nävin niin kuin hrustallimeren, mi välähteli tulta. Šiinä hrustallimeren rannalla šeisottih svierin voittajat, ne, ket ei kumarrettu svierin pačaškuvalla eikä otettu šen merkkie eikä šen nimen numeroarvuo. Heilä oli käsissä Jumalan arfat.
3 Hyö laulettih Moissein, Jumalan käškyläisen, lauluo ta Vuonnan lauluo. Še mäni näin:
– Šuuret ta kummanhyvät ollah Šiun ruavot,
Hospoti Jumala, Kaikenvaltani!
Oikiet ta tovet ollah Šiun tiet,
Šie Jumalan rahvahan Čuari!
4 Ken Šilma ei varajais, Hospoti,
ken ei ylentäis Šiun nimieš?
Šie yksin olet pyhä.
Kaikki kanšat tullah Šiun eteh
ta kumarretah Šiula,
šen takie kun Šiun oikie suutu tuli tietoh.
5 Šen jälkeh Mie nävin, mitein taivahašša avattih jumalankoti, Jumalan elošija.
6 Jumalankojista tuli šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen vahinkuo. Anhelit oli šuoriuvuttu puhtahan valkeih liinavuatteih, ta rinnan ympärillä heilä oli šivottu kultavyöt.
7 Yksi nelläštä olijašta anto näillä šeiččemellä anhelilla šeiččemen kultaista mal'l'ua. Ne mal'l'at oltih täytenäh Jumalan vihua, Hänen, kumpani eläy aina ta ilmasen ijän.
8 Jumalan valo ta voima täytti jumalankojin šavulla, niin jotta kenkänä ei voinun männä jumalankotih, kuni ei loputtu šeiččemen anhelin šeiččemen vahinkuo.
1 Mie kuulin jumalankojista lujan iänen, še šano šeiččemellä anhelilla näin: «Mänkyä! Kuatakkua Jumalan vihan šeiččemen mal'l'ua muan piällä.»
2 Enšimmäini anheli mäni ta kuato oman mal'l'an muan piällä. Šiitä tuli pahoja märkijie huavoja niih ihmisih, kellä oli svierin merkki ta ket kumarrettih šen pačaškuvua.
3 Toini anheli kuato oman mal'l'an mereh. Meri muuttu niin kuin kuollehen verekši, ta kaikki mereššä eläjät kuoltih.
4 Kolmaš anheli kuato oman mal'l'an virtoih ta hettehih, ta ne muututtih verekši.
5 Mie kuulin, kun vesien anheli šano:
– Šie olet oikiemielini, oi Hospoti,
Šie, kumpani olet ta kumpani olit,
Šie pyhä, kumpani näin suutit!
6 Hyö on valutettu pyhien ta
Jumalan viessintuojien vertä,
ta vertä Šie panit hiät juomah.
Hyö šuatih omien ruatojen mukah.
7 Šiitä kuulin, kun alttarin luona pakasi toini anheli. Še šano:
– Niin še on, Hospoti Jumala, Kaikenvaltani!
Oikiet ta tovet ollah Šiun suutun piätökšet.
8 Nelläš anheli kuato oman mal'l'an päiväseh, ta päiväni šai vallan korventua ihmisie tulella.
9 Ihmiset puahuttih kovašša heltieššä, ka kuitenki ivual'tih Jumalua, kumpasen vallašša oltih nämä vahinkot. Hyö ei kiännytty riähistä Jumalan puoleh eikä ruvettu kunnivoittamah Häntä.
10 Viiješ anheli kuato oman mal'l'an svierin valtaistumella, ta svierin valtakunta pimeni. Tušissah ihmiset purtih omat kielet verillä,
11 no kuitenki hyö kirottih taivahan Jumalua omien tuškien ta huavojen takie. Eikä hyö kiännytty omista pahoista ruatoloista.
12 Kuuvveš anheli kuato oman mal'l'an šuureh Jefrat-jokeh. Joven vesi kuivi, ta niin avautu tie päivännoušun čuariloilla.
13 Mie nävin, mitein drakonin šuušta, svierin šuušta ta viärän viessintuojan šuušta läksi kolme piessua, ne oltih rupiskokunan näkösie.
14 Ne ollah piessoja, kumpaset ruatah kummie. Ne lähetäh keryämäh kaikkie muailman čuarija šotah Jumalan šuurena päivänä, Hänen, kumpani on kaikenvaltani.
15 «Mie tulen äkki-arvuamatta kuin rosvo. Ošakaš on še, ken valvou ta pitäy huolen omista vuatteista, jotta ei joutuis häpieh, kävelömäh alačči kaikkien nähen.»
16 Piessat kerättih čuarit paikkah, min nimi jevrein kielellä on Armageddon*.
17 Šeiččemeš anheli kuato oman mal'l'an ilmah. Šilloin kuulu taivahašta jumalankojin valtaistumelta luja iäni, mi šano: «Kaikki on ruattu».
18 Tulta iski, kuulu iänie, ukkoni jyräsi ta tuli ankara muanjärissyš. Še oli niin ankara järissyš, jotta šemmoista ei ole ollun koko aikana, min ihmini on ollun muan piällä.
19 Šuuri linna hajosi kolmeh ošah, ta joka muašša linnat šorruttih. Jumala ei unohtan šuurta Vavilonie, še joutu juomah täyven mal'l'an Hänen vihan ta šiäntymisen viinua.
20 Kaikki šuaret kavottih, eikä vuaroja enämpi näkyn.
21 Ilmataivahaisie, talantan painosie* rakehie šato taivahašta ihmisien piällä. Ihmiset kirottih Jumalua näijen rakehien takie, šentäh kun tämä vahinko oli ylen jykie.
*16:16 Nimi Armageddon merkiččöy «Megiddon vuara». *16:21 Rakehet painettih läššä 40 kiluo.1 Yksi niistä šeiččemeštä anhelista, kumpasilla oli šeiččemen mal'l'ua, tuli miun luo ta šano: «Tule, mie näytän šiula, mimmoni suutu tulou šillä šuurella huoralla, kumpani eläy šuurien vesien viereššä.
2 Hänen kera muailman čuarit elettih huorin ta hänen huoruinnan viinašta muan eläjät juovuttih.»
3 Henki valtasi miut, ta anheli vei miut tyhjäh muah. Mie nävin naisen, kumpani istu heläkänruškien svierin šeläššä. Svieri oli kirjutettu täyteh Jumalua ivualijie nimijä, ta šillä oli šeiččemen piätä ta kymmenen šarvie.
4 Naini oli šuoriutun purppuranruškieh ta heläkänruškieh vuattieh, korissukšena kiilti kultua, jalokivie ta simčukkoja. Kiäššä hiän piti kultaista mal'l'ua, mi oli täyši hänen huoruinnan ilkevyttä ta pakanutta.
5 Hänen očašša oli nimi, šen peitetty merkityš on: «Šuuri Vaviloni*, muailman huorien ta kaiken ilkien emä».
6 Mie nävin, jotta naini oli juopun pyhien vereštä ta Iisussan tovistajien vereštä. Mie hämmäššyin šuurešti hänet nähtyöni.
7 Anheli šano miula: «Mitäpä ihmettelet? Mie kerron šiula naisen peitetyn merkitykšen. Kerron šamoin svierin peitetyn merkitykšen, tuon, kumpasen šeläššä naini istuu ta kumpasella on šeiččemen piätä ta kymmenen šarvie.
8 Svieri, kumpasen šie nävit, on ollun, a nyt šitä ei ole. Še vielä noušou pohjattomašta kaivošta, no še joutuu tuhoh. Ne muan eläjät, kumpasien nimijä muailman luatimisešta šuate ei ole kirjutettu elämänkirjah, kummekšitah svierie näheššäh, šentäh kun še on ollun ta männyn, no kuitenki še vielä tulou.
9 Täššä tarviččou järkie ta viisahutta. Šeiččemen piätä tarkottau šeičentä vuarua, kumpasilla naini istuu.
10 Čuarija niise on šeiččemen. Viisi niistä on jo ollun, kuuvveš on vallašša. Yksi ei ole vielä tullun, ta konša hiän tulou, hiän on vallašša vain vähäsen aikua.
11 Svieri iče – še, kumpani on ollun, ka kumpaista ei enämpi ole – on kahekšaš čuari ta šamalla yksi noista šeiččemeštä. Šillä tulou tuho.
12 Kymmenen šarvie, kumpaset šie nävit, tarkotetah kymmentä čuarie. Hyö vielä ei nouštu valtah, no šuahah myöhemmin čuarinvalta yheššä svierin kera, kuitenki vain pienekši rupiemakši.
13 Yksissä tuumin hyö annetah oma valta ta voima svierillä.
14 Nuo kaikki ruvetah šotimah Vuonnua vaštah, ka Vuonna voittau hiät, šentäh kun Hiän on isäntien Isäntä ta čuarien Čuari. Hänen kera šuahah voitto kaikki ne, ket on pisytty ušošša Häneh, kaikki ne, kenet Hiän on kuččun ta valinnun.»
15 Vielä anheli šano: «Vejet, kumpasie nävit, ne, kumpasien viereššä huora istuu, ollah kanšoja, ihmisjoukkoja, maita ta kielijä.
16 Ta kymmenen šarvie, kumpaset šie nävit, ta svieri, ne šiännytäh huoran piällä ta revitäh hänet pal'l'ahakši ta alaččomakši, šyyvväh hänen liha ta poltetah hänet tuhkakši.
17 Jumala niätšen panou hiät ruatamah oman meininkin mukah. Šentäh hyö yksissä mielin annetah oma čuarinvalta svierillä šiih šuate, kuni Jumalan šanat käyväh toteh.
18 Naini, kumpasen nävit, on še šuuri linna, kumpani halliččou muan kaikkie čuarija.»
*17:5 Vaviloni on Riiman peittonimi.1 Šen jälkeh nävin, mitein taivahašta šolahti tuaš yksi anheli. Hänellä oli šuuri valta, ta hänen jumalallini valo valotti koko muan.
2 Hiän karju lujah: «Kuatu, šuuri Vaviloni kuatu! Še muuttu piessojen elošijakši, kaikkien piessojen ta kaikkien pakanojen ta ilkeijen lintujen pešäpaikakši. Šen huoran viinua, vihan viinua, on kaikki rahvahat juotu.
3 Kaikki muailman čuarit on eletty huorin hänen kera, ta kaikki muailman kupčat on pohatuttu hänen šuurešta pohasvuošta ta yllinkylläseštä elämäštä».
4 Mie kuulin taivahašta vielä toisen iänen, kumpani šano: «Lähtekkyä pois, jättäkkyä hänet, työ, ket oletta Miun rahvašta, jotta että yhtyis hänen riähkih eikä teilä tulis niitä vahinkoja, kumpasilla häntä kiušatah.
5 Hänen riähkien pino noušou jo taivahah šuate, eikä Jumala unoha hänen pahoja ruatoja.
6 Ruatakkua hänellä niin kuin hiän ruato toisilla, makšakkua kakšin verroin hänen ruatoloista. Šiih mal'l'ah, mih hiän toisilla juomua ševotti, ševottakkua hänellä ičelläh kahta karkiempi juoma.
7 Min hiän on mainehta ta pohasvuo ahnuštan, šaman verran antakkua hänellä tuškua ta murehta. Hiän pakajau ičekšeh: ‘Mie olen čuaritar ta issun valtaistumella. En ole leški, konšana en jouvu kor'ua näkömäh.’
8 Šentäh hänellä tullah yhtenä ta šamana päivänä kaikki hänen vahinkot: kuoloma, mureh ta nälkä, ta hänet poltetah tuhkakši. Mahtava on Hospoti Jumala, kumpani hänet suuti!»
9 Muailman čuarit, kumpaset on huoruitu hänen kera ta eletty pohatašti, itetäh ta voikerretah hänen ošua, konša nähäh šavun noušomašša hänen ropivošta.
10 Hyö šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö šanotah:
– Kor'a šiula, šuuri linna!
Kor'a šiula, Vaviloni, mahtava linna:
niin äkkie šiut suutittih.
11 Muailman kupčat itetäh ta murehitah häntä, šentäh kun enämpi kenkänä ei ošša heijän tavaroja:
12 ei kultua, ei hopieta, ei jalokivijä eikä simčukkoja, ei liinakankašta, ei purppurakankašta, ei šulkkuo eikä heläkänruškeita kankahie, ei hyvänhajuista tuijapuuta, ei noršunluušta eikä jalopuušta luajittuja tavaroja, ei vaški-, rauta- eikä marmoriluajokšie,
13 ei koritsua eikä muita makujauhoja, ei luatanua, ei hajuvoitimie eikä kuajintapihkua, ei viinua eikä šiemenvoita, ei hienoja jauhoja eikä vil'l'ua, ei šiivattua, ei lampahie, ei heposie eikä kärryjä, ei orjie, ihmisie runkoneh ta henkineh.
14
– Kaikki še hyvä, mitä šiun mieli himoili,
on nyt ollun ta männyn.
Kaikki šiun pohasvuot ta kiilto
niise on männyttä,
enämpi konšana ne ei myöššytä.
15 Noijen tavarojen kaupiččijat, nuo, ket pohatuttih huoran pohasvuošta, šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö itetäh ta voikerretah näin:
16
– Kor'a šiula, šuuri linna!
Šie šuoriuvuit liinasih,
purppuraisih ta heläkänruškeih vuatteih,
šilma kaunissettih kulta, jalokivet ta simčukat,
17 ka niin äkkie nuo pohasvuot hävittih.
Šamoin kaikki laivojen kapitanit ta niillä matkuajat, merimiehet ta muut merellä tienuajat šeisottih loittuona.
18 Kun hyö nähtih šavun noušomašša linnan ropivošta, hyö karjuttih: «Mi linna ois tämän šuuren linnan moini?»
19 Hyö kylvettih tuhkua omih päih, itettih, voivotettih ta karjuttih näin:
– Kor'a, kor'a šuurella linnalla,
kumpasen kallehukšista pohatuttih
kaikki, kellä on laivoja merellä!
Ruttoh še hävisi.
20 Iluol'e šen lopušta, taivaš, iluol'kua kaikki pyhät, kaikki apostolit ta Jumalan viessintuojat! Jumala suuti šen linnan šiitä, mitä še teilä ruato.
21 Yksi väkövä anheli otti šuuren kiven, melličänkiven kokosen, loi šen mereh ta šano näin:
– Tätä vauhtie pyyhitäh muan piältä Vaviloni,
tuo šuuri linna,
eikä šitä enämpi konšana löyvy.
22 Enämpi ei kuulla šiun pihoillaš
arfanšoittuo, ei lauluo,
ei pillin eikä torven iäntä.
Enämpi ei ole minkänä ruavon ruatajua,
ei kuulla jauhinkiven jyrinyä.
23 Enämpi ei nähä lampun valuo,
ei kuulla šulhasen, ei moršiemen iäntä.
Šiun kupčat oltih muan šuurimpie,
omilla tietovuisilla šie muanitit kanšat viärällä tiellä.
24 Šiun kiät ollah Jumalan viessintuojien ta pyhien vereššä,
muailman kaikkien tapettujen vereššä.
1 Tämän jälkeh kuulin taivahašta mahtavan iänen, niin kuin šuuri rahvašjoukko ois laulan tämmöistä lauluo:
– Alliluija*!
Pelaššukšen tuou miän Hospoti,
Hänen on jumalallini valo ta voima.
2 Oikie ta tosi on Hospotin suutu.
Hiän suuti tuon šuuren huoran,
kumpani pilasi muailman omalla huoruinnalla.
Hospoti makšo huoralla omien käškyläisien veren.
3 Tuaš kuulu iäni, mi šano:
– Alliluija!
Huoran ropivošta noušou šavu
aina ta ilmasen ijän.
4 Kakšikymmentänellä vanhinta ta nellä olijua heittäyvyttih očin muah Jumalan eteh ta kumarrettih Hänellä, kumpani istuu valtaistumella. Hyö šanottih:
– Amin. Alliluija!
5 Ta valtaistumelta kuulu iäni, mi šano:
– Kiittäkkyä miän Jumalua,
kaikki työ Hänen käškyläiset,
työ, ket Häntä varajatta,
pienet ta šuuret!
6 Šiitä kuulin iänen, mi oli kuin šuuren rahvašjoukon kohineh, kuin šuurien vesien pauhu ta kova ukkosenjyry. Še šano:
– Alliluija!
Hospoti, miän Jumala, Kaikenvaltani,
tuli nyt Čuarina.
7 Olka myö hyvillänä ta iluol'ka,
kunnivoittakka Häntä!
Nyt tuli Vuonnan häijen aika.
Hänen moršien on jo valmehena,
8 hänet on šuoritettu hiämekkoh,
puhtahah ta heläkänvalkieh liinamekkoh.
Še liinamekko merkiččöy pyhien hyvie ruatoja.
9 Anheli šano miula: «Kirjuta: Ošakkahat ollah ne, ketä on kučuttu Vuonnan hiästolah». Ta hiän jatko: «Nämä ollah totisie Jumalan šanoja».
10 Mie heittäyvyin anhelin jalkoih, jotta kumartua hänellä, vain hiän šano: «Elä rua šitä! Mie olen vain Jumalan käškyläini, niin kuin šie ta šiun vellet, kumpaset ollah Iisussan tovistajat. Jumalalla šiun pitäy kumartua!» Iisussan tovistajissa on Jumalan viessintuojien Henki.
11 Mie nävin taivahan avattuna: nävin valkien heposen ta šen šeläššä miehen. Hiän pakajau totta ta Häneh voit uškuo, Hiän suutiu ta šotiu oikein.
12 Hänen šilmät oltih kuin tulen liekkehet, Hänellä oli piäššä monta koronua. Häneh oli kirjutettu nimi, kumpaista ei tiijä kenkänä toini, vain Hiän Iče.
13 Hänellä oli piällä vereh kaššettu sviitka, ta Hänen nimi on Jumalan Šana.
14 Miehen jäleššä matattih taivahan šotajoukot. Hyö račaššettih valkeilla heposilla, ta heilä oli heläkänvalkiet liinavuattiet.
15 Miehen šuušta lähtöy terävä miekka. Šillä miekalla Hiän isköy kanšoja, Hiän paimentau niitä rautasella kepillä. Hiän talluo ličottau viinamarjat pušerrušaltahašša, jotta näyttyä Jumalan šiäntymini ta viha, Hänen, kumpani on Kaikenvaltani.
16 Miehen sviitkah reijen kohalla on kirjutettu nimi: čuarien Čuari, isäntien Isäntä.
17 Šiitä nävin anhelin, kumpani šeiso ylähyänä päiväseššä. Hiän karju lujalla iänellä kaikilla lintuloilla, kumpaset lennettih korkiella taivahan luašša: «Tulkua, keräytykkyä Jumalan pruasniekka-iltasella!
18 Šuatta šyyvvä čuarien lihua, šotapiälikköjen ta valtamiehien lihua, heposien ta račaštajien lihua, kaikkien lihua, niin omalla vallalla eläjien kuin orjien, niin pienien kuin šuurien.»
19 Šiitä nävin, jotta svieri ta muailman čuarit omien šotajoukkojen kera oli keräyvytty yhteh, jotta šotie Račaštajua ta Hänen šotajoukkuo vaštah.
20 Ka svieri otettih kiini, šamoin viärä viessintuoja. Hiän oli svierin nimissä luatin kummie ta muanitellun viäräh ihmisie, ket oli otettu svierin merkki ta ket kumarrettih šen pačaškuvalla. Ne molommat työnnettih elävinä tuliseh järveh rikinkačkusien tuliliekkehien kešellä.
21 Loput šotajoukošta šuatih šurma miekašta, mi työnty Račaštajan šuušta, ta kaikki linnut šyötih kyllitellein heijän lihua.
*19:1 Alliluija on jevreinkielini kiitoškarjahuš. Še merkiččöy «ylentäkkyä Hospotie».1 Mie nävin, jotta taivahašta šolahti anheli, kumpasella oli kiäššä pohjattoman kaivon avuan ta jykie riimu.
2 Anheli otti kiini drakonin, tuon muinasien aikojen kiärmehen, min nimet ollah juaveli ta šaatana. Hiän šito šen riimuh tuhannekši vuuvvekši,
3 šalpasi šen pohjattomah kaivoh ta pani kaivon oveh pečatin. Enämpi drakoni ei šua muanittua kanšoja viäräh, kuni ei kulu tuhat vuotta. Šiitä še on piäššettävä irti vähäsekši aikua.
4 Mie nävin valtaistumie, ta niillä, ket ašetuttih istumilla, annettih valta suutie. Mie nävin niijen henket, keltä oli leikattu piä Iisussan tovissukšen ta Jumalan šanan tähen. Hyö ei ruvettu kumartamah svierillä eikä šen pačaškuvalla eikä otettu šen merkkie oččah eikä käteh. Hyö nouštih eloh ta hallittih yheššä Hristossan kera tuhat vuotta.
5 Muut ei nouštu eloh šini, kuni ei männyn tuhat vuotta. Tämä on enšimmäini kuollehista noušomini.
6 Ošakkahie ta pyhie ollah ne, ket piäššäh enšimmäiseh kuollehista noušomiseh! Heih toisella kuolomalla* ei ole valtua, vain heistä tulou Jumalan ta Hristossan pappija ta hyö hallitah Hristossan kera tuhat vuotta.
7 Konša mänöy tuhat vuotta, piäššetäh šaatana tyrmäštä, ta še lähtöy kiertämäh koko muata ta muanittamah kanšoja viäräh. Še eksyttäy Gogin ta Magogin ta keryäy muan rahvahat šotah, ta šotajoukkoja on niin kuin meren rannalla hiekkua.
8 Ne keräyvytäh muan joka puolelta ta ašetutah pyhien elošijan ympärillä ta armahan linnan ympärillä.
9 Ka taivahašta isköy tuli ta nielasou ne kaikki.
10 Šaatana, kanšojen ekšyttäjä, työnnetäh šamah rikinkačkuseh tuliseh järveh, missä svieri ta viärä viessintuoja jo ollah. Šielä ne jouvutah muokkautumah yötä päivyä, aina ta ilmasen ijän.
11 Mie nävin šuuren valkien valtaistumen ta Šen, ken šillä istuu. Hänen nävön ieštä pakeni mua ta taivaš, eikä niitä enämpi ollun.
12 Ta nävin mie kuollehet, šuuret ta pienet, šeisomašša Jumalan ieššä. Kirjat avattih, šiinä oli elämänkirjaki. Kuollehie suutittih šen mukah, mitä kirjoih oli kirjutettu, jokahini omie ruatoja myöte.
13 Meri anto omat kuollehet, Šurma ta Tuonela annettih omat kuollehet, ta kaikki hiät suutittih omien ruatojen mukah.
14 Šiitä Šurma ta Tuonela luotih tuliseh järveh. Tulini järvi on toini kuoloma.
15 Jokahini, kenen nimie ei löytyn elämänkirjašta, luotih tuliseh järveh.
*20:6 Toini kuoloma kačo tämän kirjan 20:11-15 ta 21:8.1 Mie nävin uuvven taivahan ta uuvven muan. Enšimmäini taivaš ta enšimmäini mua oli kavottu, eikä mertä enämpi ollun.
2 Mie, Iivana, nävin, mitein pyhä linna, uuši Jerusalimi, laškeutu taivahašta Jumalan luota pruasniekkavuatteissa, niin kuin moršien, kumpani on kaunissettu šulhaista varoin.
3 Mie kuulin taivahašta voimakkahan iänen, mi šano: «Kačo, Jumalan elošija on nyt ihmisien kešeššä! Hiän rupieu elämäh hiän kera, ta heistä tulou Hänen rahvaš. Jumala Iče on hiän kešeššä ta on hiän Jumala.
4 Hiän pyyhkiy heijän šilmistä joka ainuon kyynälen. Kuolomua ei enämpi ole, ei murehta, ei voikerrušta, ei vaivua, šentäh kun kaikki entini on männyn.»
5 Valtaistumella Istuja šano: «Uuvvekši Mie luajin kaiken». Hiän šano miula: «Kirjuta nämä šanat muistih. Ne ollah toven šanat, niih voit luottua.»
6 Vielä Hiän šano miula: «Nyt on kaikki ruattu loppuh šuate. Mie olen Alfa ta Omega, Alku ta Loppu. Šillä, ketä janottau, Mie annan lahjakši vettä elämän vejen hettieštä.
7 Voittaja šuau tämän kaiken perinnökši. Ta Mie olen hänen Jumala, ta hiän on Miun poikani.
8 Ka varačut, ušošta pois kiäntynehet ta kaikella ilkiellä kumartajat, ihmistappajat ta huoruiččijat, noijat, valehjumalien käškyläiset ta kaikki valehtelijat šuahah tämmöni palkka: hyö jouvutah tuliseh järveh rikinkačkusen tulen keškeh. Tämä on toini kuoloma.»
9 Yksi niistä šeiččemeštä anhelista, kumpasilla oli šeiččemeššä mal'l'ašša šeiččemen viimeistä vahinkuo, tuli miun luo ta šano miula: «Tule, Mie näytän šiula naisen, Vuonnan moršiemen».
10 Henki valtasi miut, ta anheli vei miut šuurella ta korkiella vuaralla. Hiän näytti miula šuuren linnan, pyhän Jerusalimin, kumpani laškeutu taivahašta, Jumalan luota.
11 Še loisti Jumalan omua valuo. Še kiilti kuin kallehin kivi, kuin hrustallinkirkaš jaspis.
12 Linnan ympärillä oli šuuri ta korkie kivišeinä. Šiinä oli kakšitoista veräjyä ta niitä varteičči kakšitoista anhelie. Veräjih oli kaiverrettu Israelin kahentoista heimon nimet.
13 Päivännoušun puolella oli kolme veräjyä, pohjosešša kolme, šuvešša kolme ta päivänlašušša kolme veräjyä.
14 Linnan kivišeinäššä oli kakšitoista aluškivie, ta niissä oli kakšitoista nimie, Vuonnan kahentoista apostolin nimet.
15 Anhelilla, kumpani miula pakasi, oli kultani mittakeppi, millä mitata linna, šen veräjät ta kivišeinä.
16 Linna oli nelliskanttini, yhtä levie kuin pitkä. Anheli mittasi linnan kepilläh ta še oli kakšitoistatuhatta stadieta. Pivuš, levevyš ta korkevuš oltih kaikki šamanmittaset.
17 Šeinän hiän niise mittasi, ta še oli šatanelläkymmentänellä kyynäryä – tämän anheli mittasi ihmisien mitalla.
18 Šeinä oli rakennettu jaspiskiveštä, ta linna oli lasinkirkašta puhašta kultua.
19 Linnanšeinän aluškivet oli kaunissettu erimoisilla kallehilla kivilöillä. Enšimmäisenä aluškivenä oli jaspis, toisena sapfiiri, kolmantena halkidoni, nelläntenä smaragdi,
20 viijentenä sardoniksi, kuuvventena serdoliikki, šeiččementenä hrisoliitti, kahekšantena virilli, yhekšäntenä topasi, kymmenentenä hrisoprasi, yhentenätoista giatsintti ta kahentenatoista ametisti.
21 Veräjinä oli kakšitoista simčukkua – jokahini kaheštatoista veräjäštä oli luajittu yheštä simčukašta. Linnan piätie oli kultua, puhašta kuin läpinäkyvä lasi.
22 Jumalankotie linnašša en nähnyn, šentäh kun šen pyhäkkönä on Hospoti Jumala, Kaikenvaltani, Hiän ta Vuonna.
23 Valokšeh linna ei tarviče päiväistä eikä kuuta, šentäh kun Jumalan oma valo valottau šen, ta šen lamppuna on Vuonna.
24 Pelaššetut rahvahat kävelläh šen valošša, ta muailman čuarit tuuvvah šinne oma kunnivo ta kallehukšet.
25 Šen veräjie ei šalvata päivällä, ta yötä šielä ei oleki.
26 Muan kanšat tuuvvah šinne kaiken, mitä heilä on kallista ta kaunista.
27 Mitänä pakanua šinne ei piäššetä, ei ni ainutta valehjumalan käškyläistä eikä valehtelijua, vain yksistäh ne, kenen nimet on kirjutettu Vuonnan elämänkirjah.
1 Anheli näytti miula elämän vejen puhtahan virran, mi hrustallinkirkkahana lähtöy Jumalan ta Vuonnan valtaistumešta.
2 Linnan piätiellä, virran molommin puolin kašvo elämän puu. Puu antau kakšitoista kertua vuuvvešša antimie, kerran joka kuušša. Šen lehtilöistä kanšat šuahah tervehyttä.
3 Linnašša ei ole mitänä, mi ei ois Jumalalla mieleh. Šielä on Jumalan ta Vuonnan valtaissuin, ta kaikin šielä kumarretah Jumalalla.
4 Hyö šuahah nähä Hänen näkö, ta heijän očašša on Hänen nimi.
5 Yötä šielä ei ole, eikä hyö tarvita lampun eikä päiväsen valuo, šentäh kun Hospoti Jumala on heijän valona. Hyö hallitah čuariloina aina ta ilmasen ijän.
6 Miula šanottih: «Nämä šanat ollah totta ta niih voit uškuo. Hospoti Jumala, kumpani antau oman Henkeh omilla pyhillä viessintuojilla, työnsi oman anhelin näyttämäh käškyläisilläh, mitä ruttoh on tulošša.
7 Mie tulen rutto. Ošakaš on še, ken tottelou tämän kirjan einuššuššanoja.»
8 Mie, Iivana, olen kaiken tämän kuullun ta nähnyn. Kušša kuulin ta nävin šen, mie heittäyvyin očin muah, jotta kumartua šillä anhelilla, kumpani miula šen näytti.
9 Ka hiän šano miula: «Elä kačo rua šitä! Mie olen vain Jumalan käškyläini, niin kuin šieki ta Jumalan viessintuojat, šiun vellet, ta kaikki ne, ket totellah tämän kirjan šanoja. Jumalalla šiun pitäy kumartua!»
10 Šiitä hiän šano miula: «Elä pane pečatin tuakši peittoh tämän kirjan einuššuššanoja, šentäh kun ruttoh tulou tämä aika».
11 Jumalatoin eläkkäh iellähki jumalattomašti, pakana pakanoittukkah ielläh, oikiemielini pisykkäh oikiemielisenä ta pyhä tulkah vieläki pyhemmäkši.
12 «Mie tulen ruttoh ta tulleššani tuon kaikilla palkan, makšan jokahisella hänen ruatojen mukah.
13 Mie olen Alfa ta Omega, Enšimmäini ta Viimeni, Alku ta Loppu.»
14 Ošakkahie ollah ne, ket eletäh Hänen käškyjen mukah: hyö piäššäh šyömäh elämän puušta ta šuahah männä veräjistä linnah.
15 Ulkopuolella jiähäh koirat ta noijat, huoruiččijat, ihmistappajat ta valehjumalilla kumartajat ta kaikki, ket tykätäh valehta ta iče valehellah.
16 «Mie, Iisussa, työnsin oman anhelin šanelomah teilä täštä uškojakunnissa. Mie olen Tuavitan juuri ta hänen jälkiläini, kirkaš huomeneštähti.»
17 Henki ta moršien šanotah: «Tule!» Ken tämän kuulou, šanokkah: «Tule!» Ken on janoissah, tulkah. Ken tahtou, še šuau elämän vettä ilmasekši.
18 Jokahista, ken kuulou tämän kirjan einuššuššanat, mie vakotan näin: Kun ken lisännöy niih mitänih, niin Jumala panou hänen käršittäväkši ne vahinkot, kumpasista täššä kirjašša on kirjutettu.
19 Kun ken ottanou pois mitänih tämän einuššuškirjan šanoista, Jumala pyyhkiy pois hänen nimen elämänkirjašta. Hiän ei piäše pyhäh linnah, eikä hänellä kuulu mikänä še, mistä täššä kirjašša on kirjutettu.
20 Hiän, kumpani tovistau tämän kaiken tovekši, šanou: «Tämä on tosi, Mie tulen ruttoh». Amin. Tule, Hospoti Iisussa!
21 Miän Hospoti Iisussa Hristossa olkah armollini teilä kaikilla. Amin.