1Musta, poigu, minun sanat, pie ičes net käskyt: [Kunnivoita Ižändiä, i pyzyt lujannu, älä varua nikedä, varua vai Händy.] 2Musta minun käskyt da elä, vardoiče minun opastandoi gu silmänteriä. 3Sivo net omih sormih, kirjuta net sydämen seinäh. 4Sano viizahuole: «Sinä olet minun sizär!», mielevys roikkah sinun omahizekse, 5gu net vardoittas sinuu toizen akas, vierahas, kudai muanittelou pehmielöil sanoil.
6Vot, kerran kačoin minä minun pertin ikkunas, rauduverkos läbi, 7i näin sie joukon opastumattomii nuorii miehii, da heijän keskes mielettömän nuoren brihan. 8Häi astui pihas poikki sen čupule da kiändyi naizen kodihpäi 9ehtyhämäris, päivän pimetes, yöpimei jo läheni. 10Kačo, vastah hänele astuu naine karguajan sovis da muanittajien mielienke. 11Iänekäs da hälizii, hänen jallat ei pyzytä kois. 12Häi on konzu pihal, konzu lagevol, joga čupul häi kaččeleh da vuottelou. 13Häi tartui mieheh, andoi hänele suudu, huigiettah kačoi häneh da sanoi: 14«Tänäpäi minä täytin uskalmon da vein verhan, minul jäi lihua. 15Sikse minä tulin sinule vastah, gu löydiä sinuu, i kačo, lövvin. 16Minä čomasti katoin magavosijan kirjavil Jegiptan hurstiloil, 17minä pirskutin niile mirrua, aloidu da kanelii. 18Tule, rubiemmo iloiččemah yhtes, piemmö hyviä mieldy lemmes huondeksessah! 19Minun miesty ei ole kois, häi lähti pitkäh matkah. 20Kukkaron häi otti kerale, häi tulou tävven kuun päivänny». 21Naine muanitti miehen hyvil sanoil, pehmeil sanoil sai miehen omakse. 22Mies lähti naizele jälles, kui häkki iškiettäväkse, [i kui koiru čieppih,] kui pedru ammuttavakse. 23Häi lendi verkoh kui lindu, tiedämättäh, gu sie menettäy hengen, nuoli menöy hänen maksas läbi.
24Kuulkua minuu, lapset, kuulkua minuu, piekkiä mieles minun sanat. 25Älä piästä omua syväindy lähtemäh sen naizen dorogoile, älä hairehtu matkas. 26Äijii satatti da kuadoi se naine, äijii vägevii tapoi. 27Hänen taloi on matku tuonilmazeh, se vedäy surman sydämeh.
с русским текстом